On vaikea antaa vastausta siihen, miltä tuntuu
kärsiä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Kysymys on tietyllä lailla hieman
paradoksaalinen, sillä ainakin itselläni nimenomaan tunteiden tunteminen ja
tunnistaminen on eräs ydinongelmistani. On hämmentävää, kun ei tiedä mitä
missäkin tilanteessa kuuluisi tuntea, ja miten nuo tunteet tulisi tuoda julki. Tai
kun tietää, että tässä nimenomaisessa tilanteessa kuuluisi tuntea vahvasti
jotakin, eikä tunnekaan mitään. Myös tunteiden hallinta ja sietäminen on
ajoittain todella vaikeaa. Kun tuntee jotain, niin tuntee sitten potenssiin
sata. Ärtymys ja viha saavat ajoittain pään tuntumaan painekattilalta, joka on
valmis poksahtamaan hetkenä minä hyvänsä. Pelko ja ahdistus salpaavat
hengityksen – ne ovat kuin kädet, jotka haluavat kietoutua kurkkusi ympärille
ja kuristaa sinut hengiltä. Ilo on niin sietämätöntä, että se suorastaan sokaisee
sinut ja polttaa ihosi karrelle niin kuin liian kirkas auringonpaiste. Minulle
tunteet ovat jotakin hyvin konkreettista. Ruumiillista. Hämmentävää. Vaikeaa.
Silloin kun en vielä tiennyt, mikä minua vaivaa,
tunsin usein itseni todella hämmentyneeksi muiden ihmisten seurassa. Mietin,
mikä ihme minussa on vialla, kun en osaa ”heittäytyä” sosiaaliseen
kanssakäymiseen samalla kepeydellä kuin huomasin ns. normaalien ihmisten pystyvän
tekemään. Tiedättehän, heittämään työpaikan ruokalassa läppää jostain
arkipäivän pikku kommelluksesta tai ”avautumaan” esimerkiksi ärsyttävän
naapurin aiheuttamasta mielipahasta – ja olemaan kiinnostunut, kun joku muu kertoo
vastaavia asioita elämästään. Kiusallista. Työlästä. Hankalaa. Mietin,
vetävätköhän kaikki (muutkin) ihmiset jonkinlaista roolia näissä keskusteluissa,
ja mitä järkeä tällaisessa paskanjauhannassa ylipäätään on. Omat ajatukseni
harhailevat kai aivan liian syvissä vesissä taipuakseen viihdyttäväksi small talkiksi, ja hyvä niin. Samalla kuitenkin
tunne siitä, että on jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen, ulkopuolinen,
yksinäinen… Tuomittu ikuiseen
yksinäisyyteen. Ehkä sitä on vähän niin kuin jokin haamu, joka on jäänyt
haahuilemaan elävien ihmisten keskuuteen. Kaipaisi hirveästi kontaktia toisiin
ihmisiin, mutta nuo toiset ovat tavoittamattomissa, kaukana poissa. He eivät
kuule eivätkä näe sinua, he eivät puhu samaa kieltä eivätkä samoista asioista
kuin sinä. He hymyilevät lävitsesi ja kävelevät päältäsi. Ellet sitten ryhdy
riehumaan poltergeistin tavoin. Silloin he näkevät sinut, mutta eivät
edelleenkään ymmärrä sinua. Niin. Jos minun pitäisi kiteyttää oma
rajatilapersoonallisuuteni yhteen lauseeseen, se kuuluisi näin: kukaan ei ymmärrä minua. Mikä sinun
lauseesi on?
Poimin kotimaisilta ja ulkomaisilta
keskustelufoorumeilta ajatuksia siitä, miltä epävakaa persoonallisuushäiriö
tuntuu. Jokainen ihminen on yksilöllinen myös tässä tapauksessa, joten halusin
tuoda esille mahdollisimman paljon erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä. Toisaalta,
kun aloin penkomaan tätä asiaa, olin tosi hämmästynyt siitä, kuinka tutulta
monet kommentit kuulostavat. Alla olevista lauseista suurin osa voisi olla
peräisin omasta näppiksestäni. Mitä epävakaa persoonallisuushäiriö tuntuu?
Lukekaa ja kommentoikaa!
ΟΟΟΟ
”Epävakaan
elämä tuntuu helvetiltä. Kaunistelematta. Tuskaa, vihaa, hämmennystä, kipua… eikä
koskaan voi tietää seuraavaa hetkeä, sillä tunteet heilahtelevat jatkuvasti. Minuun
sattuu, koska satutan niitä ihmisiä, joita rakastan. Tunnen itseni
väärinymmärretyksi. Analysoin kaikkea. Mikään ei tuota minulle mielihyvää. Joskus
todella harvoin tunnen itseni “liian iloiseksi”, ja hermostun sen takia. Lääkitsen
itseäni alkoholilla. Sitten satutan itseäni fyysisesti, ja tunnen hirvittävää
syyllisyyttä. Häpeän. Haluan kuolla, mutta en pysty tappamaan itseäni, koska
tuntisin liikaa syyllisyyttä niiden vuoksi, joita teollani satuttaisin. Olen
vihainen tästä kaikesta, joten viiltelen itseäni, tai otan yliannostuksen –
haluan saada nämä tuntemukset loppumaan. Stressi!”
http://www.bpdcentral.com/resources/basics/main.shtml
[käännös: Kameleontti]
”Minulla on ainakin kerran diagnosoitu
tällainen, mutta en ole mikään kirveen kanssa riehuva mielipuoli... Lähinnä
otan aika raskaasti kaikenlaiset vastoinkäymiset ja varsinkin muiden ihmisten
ilkeät puheet. Minun on joskus hyvin vaikea säilyttää suhteellisuudentajuni
sillä tavoin että ymmärtäisin asettaa ihmisten sanomiset mappiin Ö... Yleensä
koko maailmani on kaatumassa jos on jotain mistä stressaantua.”
”Kun ajaudun pääni
sisällä tiettyyn pisteeseen, EN enää PYSTY ajattelemaan selkeästi, vaan
puolustan itseäni. Juokse tai kuole. Taistele tai pakene.”
http://www.borderlinepersonalitysupport.com/howitfeels.html
[käännös: Kameleontti]
“Se [epävakaa
persoonallisuushäiriö] tuntuu siltä, että toiset ihmiset lakkaavat olemasta heti lähdettyään. Niin pian kuin he ovat kävelleet ulos ovesta, tai vain menneet
toiseen huoneeseen nukkumaan, tuntuu kuin he eivät enää oikeasti olisi
olemassa. Totta kai rationaalinen mielesi tietää, että he ovat edelleen
olemassa! Mutta et voi tuntea heitä
enää. Se on kuin valokatkaisija, joka vain sulkeutuu… jokainen tunne joka sinulla on, jokainen
tunne, jonka he synnyttävät sinussa, katoaa niin pian kuin he ovat poistuneet
paikalta. -- Ja mikäli kysymyksessä on se kaikkein rakkain ihmisesi, joka sillä
hetkellä on koko maailmasi keskus… hänen poissaolonsa aiheuttama tuska voi olla
jotakin aivan käsittämätöntä. Kuin olisit menettänyt osan sielustasi siihen
asti kun hän palaa takaisin, ja tunnet jälleen hänen olevan olemassa. Joskus
kuvittelet ihmisten olevan paikalla, jotta sinun ei tarvitse kohdata niitä
tunteita, joita heidän poissaolonsa aiheuttaa. Totta kai tiedät järjellä
olevasi sekopää… mutta sen kanssa on vain tultava toimeen. Kaipaus on nimittäin
todellista huolimatta siitä, kuinka monta kertaa yrität rationalisoida nämä
asiat. Kaipaus ja ikävä ovat edelleen olemassa.
Se tuntuu
yksinäisyydeltä… koska silloin, kun olet yksin, todella olet YKSIN. Et pysty
tuntemaan rakkaimpiasi, et pysty tuntemaan heidän rakkauttaan sinua kohtaan.
Kun he ovat menneet, tuntuu siltä kuin he eivät enää rakastaisi sinua. Jos he
kerran ovat poissa, kuinka heidän rakkautensa voisi säilyä? Yksinäisyys on niin
keskeistä, niin kaiken ytimessä, että välillä tuntuu siltä kuin olisit ainoa
ihminen koko maailmassa. Ja kuitenkin tuo olemassaolo on niin haurasta, niin
häilyvää, että yksinäisyydestä tulee
sinun olemassaolosi, ja pian kuin koko muu maailma on poissa. Ja ilman
toisia ihmisiä oma olemassaolosi hiipuu niin ikään pois, jolloin mukaan kuvaan
astuu fyysinen kipu --. Fyysisestä kivusta voi tulla ainoa side todelliseen
olemassaolon tunteeseen.”
http://orchidsnowfairy.wordpress.com/category/borderline-personality-disorder/
[käännös ja kursiivit: Kameleontti]
”Kaikki mitä tunnet, on
intensiivistä. Mutta tunteesi ovat niin voimakkaita, että ärtymys muuttuu
vihaksi ja ihastus ”rakkaudeksi” - tai joksikin, minkä kuvittelet olevan
rakkautta. Mikään, mitä tunnet, ei ole
keskivertoa. Periaatteessa olet kuin Romeo ja Julia. Nämä kaksi sekopäistä
kakaraa vaikuttivat itse asiassa olevan melko vitun rajatilaongelmaisia.
Sanottakoon myös, että teini-ikäiset voivat muistuttaa helvetin paljon
rajatilaongelmaisia, ja rajatilaongelmaiset voivat muistuttaa helvetin paljon
teini-ikäisiä. Tästä näkökulmasta katsottuna on ymmärrettävää, miten rajatilapersoonallisuushäiriöstä
kärsivät ihmiset voivat kohdella läheisiään niin huonosti. Erityisesti, jos he
ovat vanhempia. Kuvittele, jos yhdessä hetkessä ihailet lastasi, ja jo
seuraavassa hetkessä vihaat häntä – ja nämä tuntemukset vaihtelevat
edestakaisin. Niin. Minun äitini oli tällainen.”
http://www.quora.com/What-Does-It-Feel-Like-to-X/What-does-it-feel-like-to-have-borderline-personality-disorder
[käännös: Kameleontti]
”Identiteettini epävakaus liittyy muihin ihmisiin. Minulla
on taipumusta muuttua riippuen siitä, kenen kanssa olen. Tyhjyydentunteeni on
sidoksissa krooniseen tylsistymiseen. Se pahenee, kun olen yksinäinen ja minun
täytyy kuluttaa aikaani täysin yksin. En tunne oikein mitään silloin, kun
ympärilläni ei ole ihmisiä stimuloimassa tunnepuoltani.”
http://www.psychforums.com/borderline-personality/topic74643.html
[käännös: Kameleontti]
”Krooninen tyhjyydentunne on yksi epävakaan
persoonallisuushäiriön oireista. Minä kärsin siitä päivittäin. Luin jostakin, että
tyhjyydentunne kumpuaa identiteetin epävakaudesta, mikä puolestaan sai minut
pohtimaan, mistä nämä identiteettiongelmat juontavat juurensa. Tällä hetkellä
olen kuitenkin keskittynyt tyhjyydentunteeseeni. Eilen aloin epäillä, että sen
taustalta saattaisi löytyä vihaa. Pelkään kuollakseni suuttumista. Terapeuttini
mielestä se saattaa johtua siitä, että pelkään menettäväni itsehillintäni, jos
raivostun oikein kunnolla. En ole varma siitä, mutta tiedän vain, että aina kun
suutun, minua alkaa väsyttää todella paljon, ja se tavallaan sammuttaa
vihantunteeni alkuunsa.”
http://www.psychforums.com/borderline-personality/topic74643.html
[käännös: Kameleontti]
”Olen äärettömän
sosiaalinen, empaattinen, iloinen, huumorintajuinen, mukava, älykäs ihminen -
silloin kun olen. Sitten voin tipahtaa yhdestä ajatuksesta helvettiin: oma
arvostus tippuu, en halua nähdä ketään enkä jutella kenenkään kanssa koska en
usko itseeni edes sen vertaa, että osaisin keskustella.”
”Kun sain diagnoosin kolme vuotta sitten, en halunnut uskoa
sitä. Kuitenkin asiasta paljon keskusteltuani, olen sen hyväksynyt. Tällä
hetkellä epävakauteni ei näy ulospäin, mutta stressaavat elämäntilanteet,
parisuhde, tunnekuohut ja joskus jopa humala saavat epävakaat piirteeni esiin.
Elämäni aikana olen kärsinyt/nauttinut syömishäiriöstä, kleptomaniasta,
päihderiippuvuudesta, toistuvista masennuksista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä
ja irtosuhteista. Olen myös joskus ollut humalassa väkivaltainen ja
suuttuessani olen jumalattoman julma, liittyen epävakaudesta tuttuun
musta-valkoisuuteen. Jos suutun, vihaan suuttumuksen kohdetta niin, etten pysty
näkemään tai muistamaan mitään häneen liittyvää hyvää tai tuntemaan mitään
myötätuntoa. Näin muutamia vuosia myöhemmin, osaan jo tuntea häpeää pahimmista
teoistani, mutta aikoinani koin, että kaikki tekoni olivat oikeutettuja.”
”Koska kaaos on mieleni vallitseva olotila, takerrun monesti
kaavamaiseen toimintaan. Suhtaudun esimerkiksi työhöni jonkinlaisella,
terveistä ihmisistä koomiselta vaikuttavalla byrokraattisella säntillisyydellä
- pitääkseni "pahan minäni" kontrollissa. Näin ollen lyhytaikainen ja
ulkoisesti vaatimatonkin työ saa minut uupumaan. Jotenkin en näe muita
mahdollisuuksia kuin täyden anarkian ja täyden järjestelmällisyyden.
Naurettavaa, mutta pääni on tällainen mustavalkoisten ajatusten sumppu.”
”Usein epävakailla on taipumusta ottaa pienikin kritiikki
todella henkilökohtaisesti.. Tiedän kyllä että heidät on erityisen helppoa
suututtaa (come on, minullakin on diagnosoitu tuo) ja räjähtelevät toisinaan
ihan naurettavista asioista eivätkä osaa myöntää olevansa väärässä.. Mutta
kehottaisin kuitenkin välttämään suoria riitatilanteita, koska niistä
minunkaltaiseni suoriutuvat hyvin... lapsenomaisesti?”
”Haluan eristäytyä
ihmisistä ja olla vain yksin. Kukaan ei ymmärrä pahaa oloani eikä käytöstäni.
Ihmiset puistelevat päätään milloin millekin tempaukselleni. Saatan muuttaa
hetken mielijohteesta, haukkua kenet tahansa pystyyn, vetää exääni turpaan,
olla seksisuhteessa varatun miehen kanssa, käyttää kaikki rahani johonkin
turhaan - jota myöhemmin kadun. Teen kaikkea miettimättä seurauksia sen enempää
ja myöhemmin häpeän käytöstäni.”
”Mieltäni vaivaa usein vanhat pettymykset ja lapsuuteni
hankalat kokemukset ovat yhä tunnepitoisina pinnassa. Siedän vähän pettymyksiä
ja vastoinkäymisiä ja ne jäävät vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Minun on
vaikea unohtaa sitä, jos minua on kohdeltu kaltoin enkä osaa antaa anteeksi.
Olen ajoittain epäilevä, vetäytyvä ja ahdistunut ja saan hallitsemattomia
ahdistuneisuuskohtauksia.”
”Monesti tulee sellainen tunne, että minua on petetty tai
käytetty hyväksi ja tunne on aika pelokas. Tunnen itseni monesti aika heikoksi
ihmisten rinnalla ja eristäytyminen suojelee minua satuttamiselta.”
”Minun maailmani on kovin mustavalkoinen, enkä oikeastaan
jousta omista periaatteistani, tai arvoistani juurikaan, toki osaan ottaa, tai
ainakin väittää osaavani ottaa muiden mielipiteet huomioon. Kaikki tunteeni
ovat oikeastaan melko lailla äärimmäisiä.”
"Olen erittäin säikky, pelkään paljon..todella paljon erilaisia asioita. En tykkää keskustella ihmisten kanssa, en uskalla, pelkään että sanon jotain sopimatonta ja alan hermostua ja kun hermostun alan repiä ja nyppiä itseäni = kädet aivan ruvilla kun revin nahkaa irti. En vain pysty rentoutumaan, vaikka olisi kuinka ihana ja tuttu henkilö. Kaiken kukkuraksi olen perfektionisti, kaiken pitää olla täydellistä, en niinkään vaadi sitä muilta mutta minun itseni pitää olla täydellinen pelkkä hyvä tai "ihan ok" ei riitä, olen paska."
”Itse olen hyvin epävarma itsestäni. Pelkään riitelyä, ja
pyrin välttämään kiistatilanteita, koska en koe olevani niissä vahvoilla.
Ihmiset voi kävellä mun yli, kun en pidä puoliani.”
”En halua kuolla, mutta se psyykeni osa joka ajaa minut satuttamaan
itseäni selkeästi haluaa minut hengiltä.”
”Tämä epävakaisuus kuuluu elämääni ja sellainen vain olen, se
ei koskaan häviä, koska se on persoonassa. Se ei ole este mihinkään, täytyy
vain sallia itselleen huonot jaksot”
”Ahdistus kasvaa välillä sietämättömäksi ja olen
itsetuhoinen. Minäkäsityksenä on kuulemma pahasti vääristynyt eikä minulla ole
ollenkaan itsetuntoa. En tiedä, kuka olen, sillä käyttääntymiseni muuttuu
tilanteiden mukaan. Koen olevani sosiaalisesti vammainen. Patoan kaikki tunteet
sisälleni. En yksinkertaisesti osaa ilmaista tunteita. Joskus tunnen olevani
niin täynnä vihaa, että pelkään menettäväni itsehallinnan. Usein olo on tyhjä,
mikään ei tunnu millekään, millään ei ole merkitystä.”
”Olen
45-vuotias. Kun olen nyt lukenut tästä sairaudesta, ymmärrän, miksi on ollut
niin vaikeaa tämä elämä, miksi ahdistaa, miksi masennun, miksi ihmissuhteet
hankalia ja vievät liikaa voimia, miessuheet katkeavat, töissä en kestä,
ihmisiä en kestä, loukkaannun pienimmästäkin asiasta, olen epäluuloinen, en
luota ihmsisiin, oikeastaan vihaan ihmisiä. Silloin kun saan olla omissa
oloissani mahdollisimman paljon ja suojelen itseäni muilta ja muiden kommenteilta,
tunnen olevani jotakuinkin turvassa. Vielä kymmenen vuotta sitten olin
väkivaltainen. Vieläkin tulee tuntemuksia, että tekisi mieli kuristaa joku
ihminen, joka ei ymmärrä...on tyhmä...ärsyttävä...! Muistan kun eka
poikaystäväni sanoi mulle: 'Kukaan ei kestä sua kahta viikkoa kauempaa.'”
”Oloni on päivittäin kroonisen tyhjä, epäilen ovatko esim.
tunteeni aitoja. Pelkään että mieheni kuolee, vanhempani menetin nuorena. En
uskalla elää kunnolla, en huolehdi itsestäni. Kaipaan seuraa mutta läheisyys on
ahdistavaa ja vaikeaa, en nuku miehen vieressä juuri koskaan. Syömisen kanssa
pelleilyä.”
”Olen kuitenkin äärimmäisen hankala. Pohdin ja analysoin.
Tahdon keskustella kaikesta. Minun on hankala kestää eroa miehestä ja vielä
hankalampaa yrittää ymmärtää hänen tarvettaan olla ja mennä ilman minuakin. Ei
ole siis kyse mistään sopimattomasta vaan ihmisen terveestä tarpeesta olla
välillä yksin ja ystävien kanssa ilman tyttöystävää.”
”Epävakaa persoona on kaikkea muuta kuin kumppaniltaan liikoja
vaativa(egoistinen tai narsistinen) pompottaja. Epävakaat persoonat ovat
yleensä niitä jotka kiltisti alistuvat huonoonkin kohteluun ja katsovat
kumppanin ikäviä piirteitä läpi sormien. Epävakaat eivät todellakaan pompota
muita saati oleta että muut toimisivat hänen pillinsä mukaan. Eivätkä rakentele
pilvilinnojakaan, koska eivät tiedä paremmasta, koska koko elämänsä ajan ovat
kärsineet niin paljon etteivät edes osaa olla luontevia mikäli onni joskus
potkaisee. Epävakaa persoona joutuu usein hyväksikäytetyksi nimenomaan
kiltteytensä ja alistuneisuutensa vuoksi, hän kun ei kestä eroa parisuhteesta
niin tekee kaikkensa etei sitä eroa ja riitaa tulisi.”
”Tiedän, että tämä tulee todennäköisesti seuraamaan minua
hautaan asti, mutta hoidolta toivonkin työkaluja elämään. Näin normaalisti
ajatukseni kulkee vallan mainiosti, hoidan asiani ja olen suhteellisen
tasapainoinen. Mutta kriisin iskiessä joudun sumuun. Ajatukset puuroutuvat,
käytökseni/ajatukseni vaihtelee pakokauhun, ahdistuksen, välinpitämättömyyden,
paniikin, surun, vihan, itsetuhoisuuden etc. välillä...ja tämä kaikki voi
tapahtua alta kymmenessä minuutissa.”
”Ajattelen niin, että persoonallisuushäiriön
taustalla on usein kovin heikko tai lähes olematon itsetunto. Ihmiset ovat jo
syntyjään erilaisia ja toiset kestävät paremmin esim. lapsudessa tapahtunutta
henkistä lyttäämistä ja vähättelyä kuin toiset. Itsetuntoa voi parantaa
onnistumisen kokemuksilla ja niitä persoonallisuushäiriöinen hakee. Vakuuttelua
sille, että kelpaa ja osaa ja on pidetty. Persoonallisuushäiriöisiä on muuten
aika paljon esimiestehtävissä, syynä juuri tuo pätemisen tarve. Samoin on
sivusuhteissa tai tarpeessa "kalastella" uusia miehiä/naisia - siinä
se persoonallisuushäiriöinen taas testaa sitä, että kelpaako...”
”antaisin mun jalan siitä hyvästä että
saisin olla terve pääni sisällä.. tuntea oikein, ANTAA OIKEANLAISTA RAKKAUTTA
LAPSILLENI, -- vuorovaikutuksettoman lapsuuden takia on erittäin helvetin
vaikea antaa sitä omalle lapselle, mitä itse olisin tarvinnut, --. jatkuva
pelko ja stressi siitä annanko niille tarpeeksi,saanko pidettyä mieheni, jota
rakastan koko sydämmestäni!! kyllä mä käyttäytyisin, kuin muut, ajattelisin
kuin muut, tuntisin, kuin muut jos vain ******* siihen pystyisin....”
"Negatiivisten tunteiden hallitseminen ja havaitseminen on
minulle vaikeaa. Vihaa en osaa käsitellä. Pelkään vihaisia ja agressiivisiä
ihmisiä."
”Kyllä, olen taipuvainen syyttelemään muita ihmisiä, mutta
syytän lopuks aina itteäni. Minä olen *****, minä olen huono, minä oon
sairas, kaikki läheiset kärsii mun takia. Joskus muiden ja ittensä syyttely
saattaa olla jopa samaan aikaan, sellanen minä olen -, muutkin on -, kukaan ei
halua oikeesti hyvää kellekään.”
”loppujen
lopuksi epävakaan elämä tuo paljon hyvää tai ainakin mielenkiintoista
tullessaan. Ylikorostetut tunteet ovat tietysti hankalia ja jopa vaarallisia
silloin kun elämässä on huono kausi. Mutta olethan joskus saanut kokea myös
onnen hetkiä. Nekin tulevat nimittäin tripla-annoksina. :)”
