Tervetuloa KameleonttiBlogiin!

Olen kolmekymppinen nainen, jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Sain inspiraation tämän blogin perustamiseen huomatessani, ettei aiheesta ole saatavilla kovinkaan paljon tietoa, ainakaan suomeksi. Tarkoituksenani on kerätä KameleonttiBlogiin kiinnostavia ja hyödyllisiä artikkeleita epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyen, ja mahdollisuuksien mukaan myös kääntää niitä suomen kielelle. Lisäksi toivon, että tätä kautta löytyisi muita tunne-elämän epävakauden kanssa kamppailevia ihmisiä – olisi hauskaa ja varmasti myös hyödyllistä vaihtaa kokemuksia aiheeseen liittyen. Toivotankin sydämellisesti tervetulleeksi sivuilleni kaikki epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät ihmiset, ja myös heidän omaisensa – kaikenlainen kommentointi ja osallistuminen on toivottavaa!

Mistä blogin nimi tulee? Lue seuraava esittely itsestäni, niin se selviää. J

Kameleontin tarina

Minun tarinani on varmaankin aika tyypillinen näissä ympyröissä. Olen kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa vähintään puolet elämästäni. Niiden taustalla on vaikea (ja liian lyhyeksi jäänyt) lapsuus, jota varjosti muun muassa vakava sairaus ja menetyksen pelko, turvattomuus, vanhempieni väliset ristiriidat sekä koulukiusaaminen. Tunsin jo varhain olevani jollakin perustavalla tavalla erilainen kuin muut ihmiset – yksinäinen, outo ja ulkopuolinen.

Ensimmäisen kerran käsite ”rajatilapersoonallisuus” yhdistettiin minuun teini-ikäisenä, kun kävin psykiatrin vastaanotolla vakavan syömishäiriön takia. Silloin en ymmärtänyt ollenkaan, miten tuo hämärän kuuloinen käsite voisi liittyä minuun, ja koko asia hautautui pitkäksi aikaa. Ongelmat sen sijaan eivät hävinneet mihinkään. Toivuin jotenkuten syömishäiriöstä, sain käytyä lukion ja hankin akateemisen loppututkinnonkin – ihme kyllä. Elämäni on nimittäin ollut melkoista kaaosta. Sitä on varjostanut muun muassa holtiton alkoholinkäyttö, epävakaat ihmissuhteet, vaikeat masennuskaudet, itsetuhoinen käytös erityisesti humalassa ja/tai jonkin ”ihmissuhdekriisin” sattuessa (ja niitähän on riittänyt) sekä vaikeus hillitä impulsseja ja aggressioita.

Olen kai aika klassinen epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilatyyppin edustaja – tunnen usein olevani hukassa itseni suhteen, en tiedä kuka olen (jos ylipäätään edes olen jotain), mistä tulossa ja mihin menossa. Aivan kuin olisin aina hieman irrallaan kaikesta. Identiteettini on ärsyttävän riippuvainen toisista ihmisistä ja ympäristön vaikutuksesta, ja samoin on mielialojeni laita. Ulkopuolisten silmissä saatan ehkä vaikuttaa itsevarmalta ja pystyvältä ihmiseltä, mutta kuten läheiseni tietävät, olen todellisuudessa hyvin epävarma ja häilyväinen – ikään kuin kameleontti, joka vaihtaa väriään sulautuakseen paremmin ympäristöönsä.

Kaipaan toisten ihmisten hyväksyntää, joten olen heille kaikkea, mitä kuvittelen heidän toivovan minun suhteeni. Lopputuloksena lienee persoonaton, jäykkä ja tylsä roolisuoritus – aina siihen saakka kunnes väsyn piilottelemaan todellista ”itseäni”, muutun kylmäksi ja torjuvaksi, ja pakenen yksinäisyyteeni. Sosiaaliset suhteet vaativat minulta yleensä ottaen niin valtavia ponnistuksia, että vähitellen olen erakoitunut ja etääntynyt melkein kaikista ystävistäni ja sukulaisistani. Vaikka siedän huonosti yksinäisyyttä, sen kanssa on helpompi tulla toimeen kuin häpeän, ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa.

Rakkaussuhteeni ovat olleet intensiivisiä, mutta lyhyitä – mikään suhde ei ole tainnut kestää kahta vuotta kauemmin. Suhtautumiseni kumppaneitani kohtaan on yleensä noudattanut rajatilapersoonalle tyypillistä ”kritiikittömästä ihailusta totaaliseen mitätöintiin” -kaavaa, ja elleivät asiat ole sujuneet toivomallani tavalla, olen menettänyt nopeasti mielenkiintoni koko juttua kohtaan. Olen melko mustasukkainen ja omistushaluinen, mutta iän myötä olen onneksi oppinut hillitsemään (tai piilottelemaan) kyseisiä ikäviä ominaisuuksia. Vaikein ongelmani taitaa kuitenkin olla menetyksen pelko. Parisuhteessa en yleensä pysty tuomaan esille tunteitani ja tarpeitani, varsinkaan toisen osapuolen kannalta negatiivisia, sillä inhoan nalkutusta ja riitelyä. Siispä myötäilen kiltisti toisen tahtoa ja kerään kaiken vitutuksen sisälleni, kunnes se on kasvanut megalomaanisiin mittoihin – ja lopulta kaikki räjähtää käsiin.

Monta kertaa on käynyt niin, että olen ”kostanut” kumppanilleni hänen todellisen tai kuvitellun itsekkyytensä/välinpitämättömyytensä/kiinnostuksen puutteensa/aikeensa jättää minut tekemällä jotakin tosi kurjaa, kuten pettämällä häntä ja jättämällä hänet sitten – ennen kuin hän ehtii hylätä minut (mikä on yksi hirveimmistä asioista, joita pystyn kuvittelemaan). Janoan läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jos jonakin päivänä alkaa tuntua ”etäiseltä”, huolestun ja alan epäillä, että kumppanini on kyllästynyt minuun ja aikoo jättää minut. Toisaalta, jos suhde käy liiaksi ”iholle”, ahdistun ja otan itse etäisyyttä.

Olen pidättyväinen ja sisäänpäin kääntynyt, joten aggressiivisuuteni ja impulsiivinen käyttäytymiseni saavat onneksi lähinnä sellaisia muotoja, joista eniten kärsin minä itse. Vaikka minun on vaikea hillitä suuttumistani, yleensä pahin myrsky tapahtuu sisälläni – en ole väkivaltaista tai astioita heittelevää tyyppiä. Vihaisena tai stressaantuneena olen taipuvainen heräteostoksiin, ja ylipäätään järkevä rahankäyttö ei ole vahvoja puoliani.

Tuskan ja ahdistuksen käydessä sietämättömiksi olen itsetuhoinen, mikä minun tapauksessani on tarkoittanut lähinnä holtitonta juomista ja viiltelyä. Kerran viilsin itseäni vahingossa niin pahasti, että jouduin ensiapuun tikattavaksi, mutta tarkoituksenani ei ollut tappaa itseäni. Erään minua arvioineen psykiatrin mukaan minulla on vahva taipumus itsetuhoiseen käytökseen – jos asiani ovat hyvin, teen jotakin, mikä romuttaa kaiken. Pahoina masennuskausina ajatus kurjuuteni lopettamisesta on pyörinyt mielessäni, mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta olen onnistunut taistelemaan sitä vastaan. Tuosta poikkeustapauksesta muodostui eräänlainen käännekohta elämässäni.

Olisin varmaan jatkanut kaoottista kompurointiani hamaan loppuun asti, ellei minusta muutama vuosi sitten olisi tullut äiti. Lapsen saaminen oli minulle todella rankka kokemus – olin masentunut melkein koko odotusajan, synnytyksen jälkeen koin lyhyen piristymisen ja sitten masennuin uudestaan. Äidin rooli tuntui vieraalta, lapsen kanssa kotiin jääminen oli ahdistavaa (en kestänyt päivien ”päämäärättömyyttä” ja identiteettini tuntui hajoavan lopullisesti) ja pelkäsin koko ajan tekeväni jotakin väärin lapsen kanssa. Läheisyys lapsen kanssa oli jotakin todella pelottavaa. Miten minulle kävisi, jos hänelle tapahtuisi jotakin pahaa? Perhe-elämä ahdisti, eikä avioliitto lapsen isän kanssa toiminut. Lopulta asiat johtivat siihen, että me erosimme ja muutin pois yhteisestä kodistamme. Aloitin uuden suhteen, mutta olin sekaisin ja ahdistunut. Tunsin musertavaa syyllisyyttä siitä, että olin hajottanut perheeni. Eräänä päivänä tulin siihen tulokseen, etten jaksa enää. Ajattelin, että lapsellani on paremmat mahdollisuudet hyvään elämään ilman sekopäistä äitiään. Otin viinaa ja lääkkeitä, yritin tappaa itseni.

En onnistunut yrityksessäni, vaan koin pysähdyttävän, jääkylmän herätyksen todellisuuteen. Tajusin, etten voisi enää jatkaa samalla välinpitämättömyyden ja itsetuhon tiellä, jolla olin melskannut vuosikausia – pienen lapsen vanhempana minun on otettava vastuu itsestäni ja elämästäni. Hakeuduin hoitoon, ja olen siitä lähtien käynyt viikottain terapiassa. Sopivaa lääkitystä etsitään parhaillaan – sen tarkoituksena olisi tasoittaa mielialaani, ja lievittää pitkään jatkunutta masennustani. Olen tulevaisuuden suhteen päivästä riippuen joko varovaisen toiveikas tai väsähtäneen epätoivoinen. Sen olen kuitenkin päättänyt, että periksi en aio antaa, vaan yritän opetella elämään epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa niin hyvin, kuin se on mahdollista. Toivoa on niin kauan, kuin on elämääkin – eikö vain?

Terveisin, 

Kameleontti

Ps. Olisi tosiaan kiinnostavaa kuulla teidän muiden kokemuksia ja elämäntarinoita. Pistäkäähän perään kommenttia!